Facebookissa oli ehkä hienoin kuva ikinä. Virtahepo juoksumatolla treenaamassa kohti yksisarvisen kaunista olemusta. Ou shit, sehän on vähän niinku mä. Pakko aina saada se mikä on kaikkein vaikeiten saavutettavissa. Multa loppuu kiinnostus usein meinaan just siihen kohtaan, kun saavutinkin sen tavoitteeni...
Onneksi olen kekseliäs luonne ja keksin aina uuden mahdottoman tavoitteen, minkä haluan saavuttaa.
Hullu en silti ole, en kuvittele matkustavani kuuhun, lyheneväni 20cm pätkemmäksi, vaikka välillä on tylsää olla pitkä. Ärsyttävissä asioissa käännetään vuori väärin pän, jotta ylämäen sijasta lasketaan mukavasti alamäkeä.
Kun rupesin miettimään isteni siihen virtahevon tilalle, musta tulikin heti lyhempi, pulleampi, jotenkin silleen söpön pullea ja lyhyenläntä. Tässä vaiheessa ajatusleikkiä mua tieetysti nauratti juosta niillä töpöjaloilla ja lopulta tunsinkin olevani lähempänä sitä yksisarvista kuitenkin kuin sitä ihanaa virtahepoa.
Ja nyt kun uljaana valkeana sarvipäänä pääsin vuoren päälle laukkailemaan ja nousemaan pystyyn kuin Zorron ratsu, tuli mieleeni lopulta: -Pullealla lyhyenlännällä sarvikuonolla on pienempi riski jäädä pulleista tassuistaan jumiin vuorella olevaan kivenlohkareeseen, kuin pitkäjalkaisella yksisarvisella. Ja todennäköisesti se punkisi itsensä niillä neliveto-tassuillansa hitaan varmasti ylös. Huh, onneks mun ei tarvi päättää ottaisko lyhyet vai pitkät jalat, mun pitää vaan päättää, kiipeänkö vuorelle vai laskeudunko sitä alas.
Jos joskus näet mun naureskelevan itsekseni, se voi yksin kertaisesti johtua tästä mun ajatuksen juoksusta. Don´t worry, it doesn´t help u...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti