Kilisee kilisee kulkuset...
Mulla on muuttunut joulu paljonkin lapsuudesta. Ennen inhosin suurimmaksi osaksi joulua, sillä pienenä satuin saamaan aina ennen joulua korkean kuumeen ja siten jännitettiin aina sitä, pääsenkö sairaalasta kotiin. Lääketiede onneksi kehittyi ja lapsuuden astmasta tuli helposti hoidettavaa mallia ja nykyään siitä ei ole juurikaan mitään jäljellä.
Ennen hevosia harrastin enempi musiikkia. Soitin yhteensä kymmenisen vuotta viulua (joo, olin himo-soittaja ja aloitin jo 4-vuotiaana isäni viululla). Pääsin musiikki tunneille heti kun sinne sai osallistua, sillä en jättänyt soittimia rauhaan kotona ja vanhempani toivoivat kuulevansa soittimista jotakin sellaista, mikä ei särje korvia. Mulla oli ensimmäinen iso konsertti kirkkonummen seurakunnan talolla, jossa on sellainen näppärä konsertti tila. En muista juurikaan muuta, kuin sen että halusin kauniin valkoisen hiuspinnin ja kreppihameen. Mulla on siitä kuvakin olemassa, mulla oli oma kapellimestari, joka oli mun opettaja ja oma pikku orkesteri. Musta oli kiva soittaa, parasta oli leirit missä sai soittaa inspiraatio pohjalta, olin siinä tosi hyvä.
Musiikkiluokka söi kuitenkin lopulta innon kokonaan. Kukaan ei tuntunut tajuavan, että kasvavalle nuorelle lapselle voisi olla hiukka liikaa 10 konserttia milloin viuluorkesterin, yksilöesiintymisen, koulun kuoron kera joka vitun pyhä. Musiikki opistossa oli pakko osallistua orkesteriin, se oli ihan hanurista, siis aivan perseestä. Tylsää tylsää tylsää! Koulussa taas piti tietty osallistua kaikkiin laulukuoroesiintymisiin, jotka tapahtui sillä vapaa-ajalla, kun muut pihan lapset leikki. Ei oikeastaan yhtään ihme että se harrastus kuoli, eihän mulle jääny enää vapaata aikaa. Ja jos nyt joku miettii että milloin tein läksyt, niin nou hätä, en oo niiden tekoon koskaan uhrannut aikaa.
Soitto harrastamisen kuihtuminen alko sillä että ensin unohtelin järjestelmällisesti piano tunnit, sitten en mennyt niihin typerille teoria tunneille (ei ne pölvästit siellä tajunnu, että voi soittaa ilman nuotteja) ja sitä kautta äitini teki fiksun ratkaisun ja kysyi opettajalta josko pitäisi ilman musiikkiopistoa yksityisiä tunteja. Sitten löysinkin hevoset ja se harrastus söikin viimein koko soittoharrastuksen, kun mokomat pässit jaksoivat varoitella, että murran käteni enkä sitten pysty enää soittamaan... (ihan niinku se ei paranis joskus)
Nykyään jouluun on kuulunut jo pitkään aloittaa aamu hevosten kanssa. Ensin oli joulumaastot ja myöhemmin joulukatrilli.Tänän vuotisen joulun alla oli taas tavanomaiset joulukiireet. Asiaa ei auttanut se että päätin matkustaa oulun taakse Lapinkylään ostamaan autoa, eikä se että jätin kaiken viimetinkaan ja töissäkin piti käydä. Lahjoja ehdin silti ostaa ja sain ne jotakuinkin ajoissa perillekkin. Tänään olinkin hevostani harjailemassa jo 6.30 ja ratsailla 6.45. Vaikka emme juurikaan ehtineet koko kokoonpanolla harjoittelemaan, niin katrilli meni loistavasti. Tosin kahdella aloituksella, sillä kymmenettä vuotta osallistuvan ratsukon hevos-osapuoli päätti esittää oman shown. Meillä oli hienot vaaleanpunaiset tonttulakit johtohevosparilla ja tietysti sointuvat pintelit, ja kaikilla muilla punaiset lakit. Hevosten väritkin jakautui ihanan tasaisesti, löytyi ruunikko, rautiaita ja kimoja ja kaikki tsemppasi hienosti.
Tätä nykyään kun ei ole enää noita ihmeellisiä esiintymismenoja sen kummemmin kuin tuo katrilli, on joulu jo ihan mukava juhla. Koska sukumme on muuntunut hieman kansainvälisemmäksi, iltaohjelmaan kuuluu hauska sanankääntöpeli, meillä ei vain taida olla tässä pelissä voittajaa :D
